Pieni on kaunista

Niinhän siinä sitten kävi, kuten epäilinkin, että blogi jää mm. rengastuskiireiden takia päivittämättä. Hyvä kun on ehtinyt kuviakaan välissä siirrellä kortilta koneelle että saa tilaa uusille kuville. Ei puhettakaan että ehtisi kuvia käsitellä tai päivittää blogia - ja pelkkiä kuvapäivityksiähän en tässävaiheessa halua tehdä.

No, josko tässä ehtisi jotakin väliin raapustella. Teen varmaankin pari-kolme kokoomapäivitystä aiemmista tapahtumista kuvineen kunhan kerkeän. Josko nyt yrittäisin vain pitää homman tästälähtien ajantasalla edes jossainmäärin. Pahoitteluni hiljaiselosta!
__________________________________________

 Olkoon tämä nyt sitten lempilajilleni, varpuspöllölle, omistettu postaus, sillä tänään oli todennäköisesti viimeiset varpuspöllöjen poikasrengastukset tältä vuodelta. Vähän tuntuu haikealta, mutta eipä tässä onneksi tekeminen ehdi loppua - seuraavaksi voin keskittyä rengastelemaan leppälintuja ja mahdollisesti käkiä, sekä sarvipöllöjä. Ja toki kuljen luonnollisesti mukana liki kaikilla Mikon rengastuksilla. Mutta takaisin varpuspöllöön...

Varpuspöllö on tosiaan minulle se ykköslaji rengastuksien saralla ja toki muutenkin - mokomat pikkupöllöt ovat varastaneet sydämeni täysin. Varpuspöllönpönttöpaikkoja hoidossani on tällähetkellä noin 400 ja tänä vuonna 25:ssä oli pesintä. Myyrähuippua ei ole ollut sitten vuoden 2009, joten sen jälkeiset vuodet ovat olleet varpuspöllöjen (ja toki muidenkin myyränsyöjien) pesintöjen kannalta joko huonoja tai keskinkertaisia. Uutta huippuvuotta innolla odotellessa~

Varpparinaaraan siivenmittausta.

Tänään kävimme rengastajakolleegan poismenon vuoksi hoitooni siirtyneitä varpuspöllöpaikkoja jälleen läpi Ikaalisista. Kävimme viikko sitten maanantaina siellä ensimmäisen tarkastusreissun ja nyt sitten vielä toisen, kun yhdellä kertaa ei kaikkia paikkoja ehdi millään käymään läpi. Kyseisillä paikoilla emme ole ikinä käyneet, joten koordinaattilistan perusteella lätkittiin ensin kotosalla kartalle pisteitä pönttöpaikoista ja paikanpäällä se olikin aika suunnistamista ensin että osasimme ajaa oikealle paikalle ja sitten pöntöt piti vielä löytää maastosta. Onneksi "varpuspöllörengastaja varpuspöllörengastajan tuntee", eli aika helposti oli useinkin pääteltävissä pönttöjen sijainti metsässä kun mietti mihin ne itse laittaisi.

Pesintöjä kertyi sieltä suunnalta vain kaksi, yksi molemmilla reissuilla, mutta onneksi tätä harmistusta paikkasi vähän se, että molemmilta paikoilta sain kuitenkin naaraankin kiinni ja toisessa pöntössä oli kahdeksan poikasta. Tällaisena vuonna kahdeksan poikasta on aika hyvin, kun vuoden poikaskeskiarvo pyörii noin viidessä poikasessa.

Seitsemän isoa poikasta.

Varpuspöllö on onneksi siitä aika kiitollinen laji, että poikaset pysyvät pöntössä lentokykyisiksi asti - monien muiden pöllöjen poikaset hyppivät pöntöstä vielä lentokyvyttöminä menninkäisinä, jotka sitten kiipeilevät kynsineen, nokkineen ja siipineen puihin odottamaan siipien kantamista. Pitempään pöntössä viihtyminen jättää enemmän pelivaraa aikataulujen suhteen, kun kaikkialle ei ole yhtäaikaa hirveä hoppu että poikaset ehtii vielä rengastaa pöntöstä. Varpuspöllönpoikasia kun pystyy rengastamaan reilun viikon ikäisestä noin neliviikkoisiksi asti pöntöstä, saan ottaa vähän rennommin niiden suhteen. :D

Hieman jäi näin varpuspöllösesongin loputtua harmittamaan, etten saanut koiraita kiinni niin paljon kuin olisin toivonut. Yritystä oli kyllä, mutta laihaksi jäi loppusaldo, vain kaksi kiinnisaatua koirasta tänä vuonna. Ensimmäisenä rengastusvuotenani napsin koiraita kiinni muistaakseni 11.. Toki aina olisi voinut yrittää enemmän ja olla kärsivällisempi kun koirasta ei vaan näy eikä kuulu, mutta koska tunnetusti olen hätähousu ja kärsimätön tyyppi, mielummin huitelen jo uusilla paikoilla kuin kyttään useita tunteja yhdellä paikalla koirasta. Toki aikataulut ja ihan kiirekin vaikuttivat asiaan, mutta taisin olla myös vähän laiska, myönnettäköön. Ensi vuonna yritän skarpata taas koiraidenkin suhteen, lupaan!

Suljintakin on varpuspöllöihin liittyen rääkätty viimeaikoina urakalla, täytyyhän sitä nyt lempilajistaan saada paljon kuvia ja yrittää aina vain parempia otoksia, saada erilaisia taustoja, ilmeitä ja olemuksia tallennettua. Kuusimetsien hämäryys tuo usein pienen haasteen kuvaamiseen, kuten sanottu tuo 7D:n kohinansieto ei ole kummoinen. Suljinajat täytyy pitää välillä hyvinkin hitaina, että saa tarpeeksi valoa kuviin ja se taas altistaa sitten heilahduksille ja muulle epäterävyydelle kun taas jääräpäisesti kuvaan käsivaralta ilman monopodia (en jaksa kanniskella sitä jatkuvasti, hah). Onneksi Sigman kuvanvakaaja pelastaa! Josko joitakin otoksia vielä irtonaisina tähän jatkoksi.